Saanko minä kysyä jotakin?

-seisoin opettajahuoneen ovella ja olin täysin varma siitä, että kysyä kyllä aina saa. Kohteliaisuuskäsitykseeni kuului silti koputtaminen ja epävarma anteeksi. Niin kuin se olisi tarkoittanut vain sitä, että hei, olen olemassa ja varo, kohta kysyn sinulta jotakin. Sain luvan sekä kysyä, että osallistua syntaksikurssiin, koska tätä halusin.

Tilanne oli minulle onnistunut. Yrjölle, meidän opettajalle pikemminkin jännä. Tai nolo. Pari kuukautta myöhemmin, kun hän kurssilla selitti meille saada ja voida verbien välisen eron, hänen esimerkki eri kulttuurien käyttäytymistavoista oli juuri meidän pieni keskustelu oven edessä.

Hänen mielestään sillä, että lupa pyydetään, noustetaan toinen melkein puolijumalaksi, ja ylhällä olla ei ole aina kiva. Minun mielestäni on vain hyvä osoittaa, että pyytö/kysymys/asia on tulossa, ja antaa toiselle pari sekuntia etuaikaa. Sitä omaa aikaa ehkä, josta suomalaisten ämmäreissä niin paljon puhutaan.