Hivashumi ja meidän suomalaiset

Isä osasi yhden lauseen suomeksi jo ennen minua. Se meni näin: Hivashumi. Valitettavasti isä ei muistanut, mitä se tarkoittaa, mutta oli sitä mieltä, että se tarkoittaa jotakin hyvää. Ensimmäisellä suomentunnilla meiltä kysyttiin, mitä me tiedämme Suomesta. Mä tiesin, että isä tietää yhden lauseen suomeksi, mutta se ei tullut juuri silloin mieleeni.

Äidille oli ehkä jännä, että opiskelen jotakin harvinnaista, muttei ollut sitä enempää aiheesta kiinnostunut. Kerran, yhden ystävän vierailun jälkeen kuulin hänet kertovan isoäidille, että tytöt puhuvat tosi oudosti ja tosi nopeasti. Nykyään hän soittaa minulle aina, jos telkkarista tulee jotakin Suomeen liittyvää.

Peti velin kiinnostus heräsi silloin, kun huomasi, että teini-ikäiset kauniit tytöt tykkäävät enemmän Ville Valosta kuin Geréb Petistä. Hän laitoi silloin lapulle, että tyttö (tüttö) ja poika, ja selitti kaikille, että suomeksi pojat kutsutaan kalkkunaksi (pulyka - puika tarkoittaa unkariksi kalkkuna). En tiedä, riittikö kaksi sanaa loitsimaan unelmanaisia tai onko hän löytänyt muuta ratkaisua.

Andris ystävä pyysi minut kääntämään Nightwishia kolmen kuukauden suomenopiskelun jälkeen. Tekstistä tunnistin vain olla-verbin. Viisi vuotta myöhemmin, toinen yritys, sain häneltä Ievan poikan japaanityttö-version, siinä vain refreeni, mutta en tästäkään ymmärtänyt mitään. Luulen, että Andrisin mielestä tämä minun suomen kieli on uskomaton iso höpö.

Kämpis sanoi tänään, että niillä sun suomalaisilla Forma 1-ssä on nykyään hyvä tuuri. Marikan suomalaisiksi kutsutaan myös kaikki hiihtäjät, ollaan sama joukko kuin kaikki jääkiekkopelaajat, ja kun olen vihainen, perheen silmissä olen ihan Lordin näköinen.

Vuosi sitten katsottiin Euroviisut vanhempien luona, ja kun "mun Lordien" fani-joukossa isä näin paperin: Ai siinä se hivashumi, sanoi isä. Ja Hyvä Suomi! tarkoittaa oikeesti jotakin hyvää :-)

Unkarilaisten pääsiäis-locsolás on vanha hedelmällisyysrituaali, nykyversiona mahdollisuus hoitaa sosiaalisia suhteita naisten ja miesten välillä.


Pääsiäismaanantaista ajattelin aina, että se on juhlista kauhein. Jokavuosinen intohimotesti.

Aamulla heti helvetillinen kiire laittaa asioita kuntoon. Pestä kerran vuodessa käytettyjä laseja.
Laittaa lautaselle suolaisia ja makeita kakkuja, vähintään kuusi eri tyyppistä, joita äiti toisenalaisella helvetillisellä kiirellä leipoi viikko sitten. Sitten pukeutua mahdollisimman kauniiksi. Piilota finnejä. Kerätä tyynyjä huoneeseen, joten voisi istua lattiallakin. Mietiskellä, kuka joisi viiniä, ja kenelle tuoda mineraalivettä. Pyytää isää tuomaan viinipulloja, joita pari päivää sitten isoisä antoi juhlallisesti nimenomaan tytön locsolóille. Välillä laskea maalattuja munia, riittääkö niitä kaikille.

Ja päässä aina se tieto, ettei tässä kuivana säily.

Kun ovikello soi, olla hymyilevä ja käyttäytyä hienosti. Vaikka tulee taas uusi annos hajuvettä päähän. Joko parempi tai pahempi, mutta yhdistelmä silti hui. Ovessa ei maanantaina voi olla ketään muuta kuin mies, oikea salapoliisi, joka haluaa saada selville n. 20 minuutissa seuraavia asioita:

Oletko kasvannut ehjäksi ihmiseksi? Naiseksi?
Osaatko käyttäytyä miesten seurassa?
Osaatko olla ystävällinen ja puhelias ja mukava tuttujen ja puoli-tuttujen kanssa. Osaatko kysyä ja vastata silleen, että keskustelu olisi aina helposti sujuva?
Osaatko kysyä tyhjyyksiä silleen, etteivät ne kuulostaisi tyhjiltä asioilta?

Pää särkee jo ennen kotimatkaa, jos vain ajattelen tulevia tuoksuja. Mutta tämä silti on niitä onnellisempia vuosia, kun kaikille kysymyksille laitaisin (ei täysin varmana, mutta) kyllä. Iloista pääsiäistä kaikille.

GO PAPERIT GO!