lauantai 1. maaliskuuta 2008

Vuoden 2007 tuijotussarja


Se sai alkunsa isosta, kiireisestä Bukarestista, jonka kaltaista suurkaupunkia (iloineen, ruuhkineen, kalabaliikeineen) en mistäkään muualta löytänyt. Jos ei lasketa aikaisempia, ei kovin merkityksellisiä vaiheita, se alkoi viime alkukeväällä, kun Herastrau-puiston puut saivat jo lehtejä, ja Adi niminen baarimikko kantoi muovipöytiä terassille tulevien rullaluisteluasiakkaiden varten. Siinä keväänvaiheessa sieluni rauha oli melkein löydetty, ehdin jo syödä tuoreita, torilta itse valittuja retiisiä ja vastasyntynyttä sipulia, aamuisin heräsin lintujen iloiseen lauluun, eikä tarvinnut enää laittaa ikkunaa kiinni kun riisuin yöpuvusta aamuhämärässä.

Vuoden etäisyys tekee siitä ensimmäisestä kerrasta, toukokuun aamusta vielä merkityksellisempää. Muistan yksityiskohtiakin. Minulla oli vihreät housut ja punainen t-paita ja pieni reppu, jossa märkä, äsken käytetty uimapuku. Muistan, ettei ollut ollenkaan kiirettä, siksi kävelin, kännykän mukaan kello oli 7.20, ja muistan miettäväni siitä, että Aurel Vlaicu on ihan seuraava metropysäkki, ei tarvita siihen enempää kuin viittä minuuttia. Tästä johtuen suussani saattoi olla iso hymykin, mutta sitä en enää tarkasti muista, ja jos olikin ollut, niin se loppui heti, kun näin hänet kaukaa, pensaiden alta juoksevaan minuun päin. Ehkä olemme jo tavanneet aikaisemminkin, en tiedä, mutta tunnelma oli selvästi niitä ensimmäisiä treffejä (sydän kurkussa, kanalihaa varpaillakin): minä vastaanottajana, hän lähettäjänä ja kanavana, ja -- olkoon kommunikatiivinen kuvio täydellinen! -- välillämme viestinä hänen terävät, valkoiset koirahampaat. Hampaista olisi pitänyt arvailla, että hän on toisissaan, ettei hän suuta soita eikä hymyileskele ihan vaan, kun kevät on ja aurinko ja minä olen kaunis nainen. Ja vaikka silloin, hänen hampaiden ja minun jalkani lähestyttyä olisi voinut sanoa jotakin mukavaa, vaikkapa Tervetuloa tai (jos englanti olisi lempilinguafrancamme) This is the beginning of a beautiful friendship, minä seisoin vain siellä kivistyneenä ja tuijotin kauas jonnekin, ihan samalla tavalla kuin myöhemmin kuusi kertaa sairaalaan sängystä seiniin päin vesikauhurokotusta odotellen.

Nykyään (toisessa maassa, toisessa ympäristössä) en enää tuijota mitään, mutta menneitä aikoja muistellen silitän joskus seksikkääksi pyöreiltyssä jalassani haavan, josta ei saa enää selville, että sillä sikavihaisella koiralla oli tasan neljä hammasta.

Ei kommentteja: