Haen

Suomen ja sen sukukielten maisteriohjelmaan.


Äidinkieleltäni olen sukulainen - unkarilainen, eli yhteen sukukieleen laitetaan heti alusta plussaa. Vihaiset suomalaiset asiakkaat kutsuvat minut naishenkilöksi Virosta, mutta tähän arvosteluun ehkä yliopisto ei uskalla luottaa. Jos ei, yritän heti komeilla (nenä taivaassa jo), että ma saan eesti keelest ka natuke aru. Vaikka välillä olen unohtanut varmasti aika paljon, vielä onnistuu ehkä jutella asunnostamme, perheestämme, harrastuksistani, ja onnistuu osoittaa sitäkin, että todennäköisesti en ole noita. Viron kieleen laitan paljon-paljon pienempää, mutta silti plussaa.

Suomea minusta osaan. Suomalaisten mielestä osaan suomea, kun olen siellä turisti tai kun olen kotona tai kun olen kiltti sopimusuusija. Kun olen irtisanomassa jotakin tai pyytämässä allekirjoitusta tai soittamassa taas, silloin olen naishenkilö Virosta, katso yllä. Hehe silloin kaikille silti :)

Kieliopista olen pieninä annoksina maistanut kaikkenlaista, ja se oli kyllä nami. Erityisesti lauseoppi. Ja Oulu-aikoista mulla on jonkunlainen käsitys siitä, että Suomessa kielen käsittämiseen tarvitaan haarukkaa ja lusikkaa myös. Eli ei ole täysin tuntematon maailma.


Miinus on se, että Bukarestissä viihdyin tosi paljon, enkä ole enää varmaa, että tieteellinen ala on minulle sopivin. Välillä lehmästyin, ja on paljon vaikeampi keskittyä koulujuttuihin nyt kuin oli kaksi vuotta sitten Koliksessa. Mutta en voi sille mitään. Kerätään mahdollisimman paljon aivosoluja ja kokeiletaan taas.


Outi antaa mulle lausunnon. Kirjoitan itse motivaatiokirjeen ja sivun mittaisen jutun siitä, minkälaisia kieliopillisia tietoja minulla on ja mistä. Viikonlopputehtävä.