Jotta suomen kieleen ei kyllästyisi vieläkään

Omavalvontajärjestely.

Elintarvikevalvontaviranomainen.

Vaatimustenmukaisuusmerkintä.

Vieraanvaraisuustarjoilu.

Sain alkoholipassin :)

Vuoden 2007 tuijotussarja

Se sai alkunsa isosta, kiireisestä Bukarestista, jonka kaltaista suurkaupunkia (iloineen, ruuhkineen, kalabaliikeineen) en mistäkään muualta löytänyt. Jos ei lasketa aikaisempia, ei kovin merkityksellisiä vaiheita, se alkoi viime alkukeväällä, kun Herastrau-puiston puut saivat jo lehtejä, ja Adi niminen baarimikko kantoi muovipöytiä terassille tulevien rullaluisteluasiakkaiden varten. Siinä keväänvaiheessa sieluni rauha oli melkein löydetty, ehdin jo syödä tuoreita, torilta itse valittuja retiisiä ja vastasyntynyttä sipulia, aamuisin heräsin lintujen iloiseen lauluun, eikä tarvinnut enää laittaa ikkunaa kiinni kun riisuin yöpuvusta aamuhämärässä.

Vuoden etäisyys tekee siitä ensimmäisestä kerrasta, toukokuun aamusta vielä merkityksellisempää. Muistan yksityiskohtiakin. Minulla oli vihreät housut ja punainen t-paita ja pieni reppu, jossa märkä, äsken käytetty uimapuku. Muistan, ettei ollut ollenkaan kiirettä, siksi kävelin, kännykän mukaan kello oli 7.20, ja muistan miettäväni siitä, että Aurel Vlaicu on ihan seuraava metropysäkki, ei tarvita siihen enempää kuin viittä minuuttia. Tästä johtuen suussani saattoi olla iso hymykin, mutta sitä en enää tarkasti muista, ja jos olikin ollut, niin se loppui heti, kun näin hänet kaukaa, pensaiden alta juoksevaan minuun päin. Ehkä olemme jo tavanneet aikaisemminkin, en tiedä, mutta tunnelma oli selvästi niitä ensimmäisiä treffejä (sydän kurkussa, kanalihaa varpaillakin): minä vastaanottajana, hän lähettäjänä ja kanavana, ja -- olkoon kommunikatiivinen kuvio täydellinen! -- välillämme viestinä hänen terävät, valkoiset koirahampaat. Hampaista olisi pitänyt arvailla, että hän on toisissaan, ettei hän suuta soita eikä hymyileskele ihan vaan, kun kevät on ja aurinko ja minä olen kaunis nainen. Ja vaikka silloin, hänen hampaiden ja minun jalkani lähestyttyä olisi voinut sanoa jotakin mukavaa, vaikkapa Tervetuloa tai (jos englanti olisi lempilinguafrancamme) This is the beginning of a beautiful friendship, minä seisoin vain siellä kivistyneenä ja tuijotin kauas jonnekin, ihan samalla tavalla kuin myöhemmin kuusi kertaa sairaalaan sängystä seiniin päin vesikauhurokotusta odotellen.

Nykyään (toisessa maassa, toisessa ympäristössä) en enää tuijota mitään, mutta menneitä aikoja muistellen silitän joskus seksikkääksi pyöreiltyssä jalassani haavan, josta ei saa enää selville, että sillä sikavihaisella koiralla oli tasan neljä hammasta.

Kas sa tead, mis minuga eile juhtus…

Ma ise ei tea. Eile oli pühapäev ja ma olin üksinda kodus. Mõnikord see on lõbus, mõnikord mitte. Eile ei olnud. Sest ma ei tahnud pühapäeval üksinda olla, ma läksin jalutama. Sadasi vihma ja ma olin natuke vihane.

Mul on väga toredad vihmapüksid, siin mu jäljad on
alati kuivad, aga vihmapükseis ma olen kui lihav pingviin. Sest ma olin juba kodus vihane, ma räägsin endale: Soomes ei ole pingviineid. Sa oled ainus pingviin Turus. Sest ma tahan naine olla, see oli kui oma kiusatus (hmm).

Ma jalutasin tundi, see oli küllalt mulle. Läksin koju. Meie tänava kõrval on bussipeatus, pühapäelav see on alati tühi. Eile ei olnud: bussipeatuses sirgelt seisi iso lihav must pingviin. Ohoo. Tere, see ütles mulle. Ei tere. Pingviin ei oska rääggida. Kui sa oskad?Küll ma oskan: tere.

Ma ei oska alati loogiselt mõtelda, aga minu arvates see ei olnud soomlane pingviin.

Tää oli muuten mun kotitehtävä (imperfektiä en osaa), mutta kuultelen kyllä usein Apolodoria. Se on niitä romanialaismusiikkia, joita olen ihan CD:nä tuonut mukaan. Ja harmittaa, ettei fiilistä siirtä voi, mutta tuon värejä. Ainakin.

Blogi jatkuu :)

Mietiskelen siitä jo pitkästä aikaa - ihmettelen ja enkä ihmettele - miten säilyivät vanhat sukupuoliroolit nyky-yhteiskunnassa: ovatko kaikki miehet sielun pimeässä nurkassa metsästäjät ja olemmeko me, tytötnaisetrouvat keksitty muun muassa siksi, että tarjoisimme henkisesti ja ruumiillisesti nälkäisille jotakin hyvää.

Wagner söi kirjekyyhkyn. Siksi tulee tästä ajatuksestani blogi.

Wagner on jo kolmas mies (sika, mutta mies silti), jolla on jotakin näitä lintuja vastaan. Oli sydämessäni semmoinen vaalea, jolle olisi pitänyt keittää seuraavalla Berliini-matkalla, onneksi aina vain sillä seuraavalla, kyyhkypörköltiä. Jäimme keittämättä, jäimme syömättä, ja Berliinin taivas on ehkä nytkin täynnä lintuja.

Toinen vaalea, nyt kämpiksen sydämessä asuva, kysyi pari viikkoa sitten, että tappaisiko tyttö hänelle kyyhkyjä, jos hän kyyhkyjä syödä haluaisi. Ei. Mennään mielellämme maailmalle, sotaan, meren alle, vuoren taakse, hypiskellään puolella jalalla puoli tuntia, pelleillään päivää pitkin, mutta kyyhkyset on tabu.

Noh. Mikä yhteys olisi masun ja sydämen välissä? Pitääkö aina-aina miettiä tulevista rauhanneuvotteluista, kun kyyhkyset tulevat kyseen?

Hivashumi ja meidän suomalaiset

Isä osasi yhden lauseen suomeksi jo ennen minua. Se meni näin: Hivashumi. Valitettavasti isä ei muistanut, mitä se tarkoittaa, mutta oli sitä mieltä, että se tarkoittaa jotakin hyvää. Ensimmäisellä suomentunnilla meiltä kysyttiin, mitä me tiedämme Suomesta. Mä tiesin, että isä tietää yhden lauseen suomeksi, mutta se ei tullut juuri silloin mieleeni.

Äidille oli ehkä jännä, että opiskelen jotakin harvinnaista, muttei ollut sitä enempää aiheesta kiinnostunut. Kerran, yhden ystävän vierailun jälkeen kuulin hänet kertovan isoäidille, että tytöt puhuvat tosi oudosti ja tosi nopeasti. Nykyään hän soittaa minulle aina, jos telkkarista tulee jotakin Suomeen liittyvää.

Peti velin kiinnostus heräsi silloin, kun huomasi, että teini-ikäiset kauniit tytöt tykkäävät enemmän Ville Valosta kuin Geréb Petistä. Hän laitoi silloin lapulle, että tyttö (tüttö) ja poika, ja selitti kaikille, että suomeksi pojat kutsutaan kalkkunaksi (pulyka - puika tarkoittaa unkariksi kalkkuna). En tiedä, riittikö kaksi sanaa loitsimaan unelmanaisia tai onko hän löytänyt muuta ratkaisua.

Andris ystävä pyysi minut kääntämään Nightwishia kolmen kuukauden suomenopiskelun jälkeen. Tekstistä tunnistin vain olla-verbin. Viisi vuotta myöhemmin, toinen yritys, sain häneltä Ievan poikan japaanityttö-version, siinä vain refreeni, mutta en tästäkään ymmärtänyt mitään. Luulen, että Andrisin mielestä tämä minun suomen kieli on uskomaton iso höpö.

Kämpis sanoi tänään, että niillä sun suomalaisilla Forma 1-ssä on nykyään hyvä tuuri. Marikan suomalaisiksi kutsutaan myös kaikki hiihtäjät, ollaan sama joukko kuin kaikki jääkiekkopelaajat, ja kun olen vihainen, perheen silmissä olen ihan Lordin näköinen.

Vuosi sitten katsottiin Euroviisut vanhempien luona, ja kun "mun Lordien" fani-joukossa isä näin paperin: Ai siinä se hivashumi, sanoi isä. Ja Hyvä Suomi! tarkoittaa oikeesti jotakin hyvää :-)

Unkarilaisten pääsiäis-locsolás on vanha hedelmällisyysrituaali, nykyversiona mahdollisuus hoitaa sosiaalisia suhteita naisten ja miesten välillä.


Pääsiäismaanantaista ajattelin aina, että se on juhlista kauhein. Jokavuosinen intohimotesti.

Aamulla heti helvetillinen kiire laittaa asioita kuntoon. Pestä kerran vuodessa käytettyjä laseja.
Laittaa lautaselle suolaisia ja makeita kakkuja, vähintään kuusi eri tyyppistä, joita äiti toisenalaisella helvetillisellä kiirellä leipoi viikko sitten. Sitten pukeutua mahdollisimman kauniiksi. Piilota finnejä. Kerätä tyynyjä huoneeseen, joten voisi istua lattiallakin. Mietiskellä, kuka joisi viiniä, ja kenelle tuoda mineraalivettä. Pyytää isää tuomaan viinipulloja, joita pari päivää sitten isoisä antoi juhlallisesti nimenomaan tytön locsolóille. Välillä laskea maalattuja munia, riittääkö niitä kaikille.

Ja päässä aina se tieto, ettei tässä kuivana säily.

Kun ovikello soi, olla hymyilevä ja käyttäytyä hienosti. Vaikka tulee taas uusi annos hajuvettä päähän. Joko parempi tai pahempi, mutta yhdistelmä silti hui. Ovessa ei maanantaina voi olla ketään muuta kuin mies, oikea salapoliisi, joka haluaa saada selville n. 20 minuutissa seuraavia asioita:

Oletko kasvannut ehjäksi ihmiseksi? Naiseksi?
Osaatko käyttäytyä miesten seurassa?
Osaatko olla ystävällinen ja puhelias ja mukava tuttujen ja puoli-tuttujen kanssa. Osaatko kysyä ja vastata silleen, että keskustelu olisi aina helposti sujuva?
Osaatko kysyä tyhjyyksiä silleen, etteivät ne kuulostaisi tyhjiltä asioilta?

Pää särkee jo ennen kotimatkaa, jos vain ajattelen tulevia tuoksuja. Mutta tämä silti on niitä onnellisempia vuosia, kun kaikille kysymyksille laitaisin (ei täysin varmana, mutta) kyllä. Iloista pääsiäistä kaikille.